Räsymattotunika

The day has come!

Tänään, lasten päikkäreiden aikana, Greyn anatomian neljännen tuotantokauden seitsemännen jakson puolivälissä se vihdoin tapahtui: 

sain tammikuussa aloittamani, suurimman yksittäisen jämälankaprojektini valmiiksi.

Sanna Vatasen Jämälangasta! -kirjasta bongasin mahtavan idean räsymattotunikaan. Kaksi Orthexin keskikokoista muovikorillista langan jämiä hujahti työhön kuin huomaamatta. 

Langanpätkien päättelyyn sain kulumaan kolme jaksoa Greyn anatomiaa. 

Suuren osan langasta olin onnekseni päätellyt jo neuloessa.

Takaiskut alkoivat, kun kappaleita piti alkaa yhditellä. Hihat eivät tuntuneet millään sopivan etu- ja takakappaleeseen. Pitkällisen taistelun jälkeen sain kappaleet yhdistettyä, mutta hihat olivat aivan liian massiiviset, eikä tunika näyttänyt yhtään hyvältä.

Parin päivän harkinnan jälkeen totesin, että en jaksa neuloa hihoja pienempänä uudestaan, vaan päätin uhkarohkeasti kokeilla, miten saumuri suhtautuu villasta neulottuun paksuhkoon kankaaseen. Jälki oli melko järkyttävää, mutta kelpasi minulle, en aio katsella valmista tunikaa nurjalta puolelta!

Lopputulos on mielestäni lähes täydellinen!

Uskon, että räsymattotunika tullaan näkemään päälläni tänä keväänä useasti! 

Konepesua en tunikalle uskalla kokeilla, suurin osa langoista on konepestäviä (Novitan Nallea ja Seiskaveikkaa), mutta mukana on myös tunnistamattomia lankoja ja lankoja, joiden tiedän huopuvan liian kovassa linkouksessa.

Parasta tunikan raidoissa on, että nyt minulla on vaate, jossa on muistoja läheisistäni ja lankoja, joista heille olen neulonut rakkaudella. 

Samalla meiningillä, kuin Georg Malmstenin ja Eeva Helenan Riepumatossa: